Kokoonnumme ensi sunnuntaina keskustelemaan maahanmuuttopolitiikasta Anni Sinnemäen kanssa. Itse olen yrittänyt löytää tolkkua viisumikäytäntöihin. Selventäisikö joku minulle, miksi ihmisten liikkuvuutta tulee näin rajoittaa? En ole sitä oikein oppinut ymmärtämään, vaikka olen yrittänyt. Millainen maailma voisi olla ilman viisumikäytäntöjä?

Ihmiset, joilla on halua etsiä työpaikkaa oman maan rajojen ulkopuolelta voisivat liikkua vapaasti etsimään työtä maista, joissa työvoimasta on pulaa. Kulut, joita nyt käytetään viisumeiden myöntämiseen, tarkistamiseen jne voitaisiin kohdentaa tiedottamiseen työmahdollisuuksista maassamme. Ihmisten ei myöskään tarvitsisi turvautua laittomiin keinoihin työtä etsiessään. Passien väärentäminen, ihmisten salakuljetus (joka vaatii kuolonuhreja liian usein) ja ihmiskauppa luultavasti vähenesivät. Ehkäpä me muistaisimme sen, ettei kukaan meistä saa valita mihin maahan synnymme, eikä meistä kenelläkään ole suurempaa oikeutta nauttia vauraudesta kuin toisilla.

Epäselvyydet maahan tulon reitissä tai henkilöllisyyden todistamisessa johtavat säilöönottoon. Säilöönotoilla tarkoitetaan ihmisten sulkemista keskuksiin, joissa heidän yhteydenpitonsa ulkomaailmaan on rajattua ja joista käsin he eivät voi etsiä töitä tai tehdä työtä. Heidän vapauttaan rajoitetaan, vaikka he eivät ole syyllistyneet rikoksiin. Miltähän se tuntuisi jos sinut poimittaisiin kadulta vankilanomaiseen paikkaan vieraassa maassa? Suomessa Vapaa liikkuvuus -verkosto toimii aktiivisesti säilöönottojen lakkauttamisen puolesta ja heidän nettisivuiltaan löytyy aiheesta lisää tietoja.

Suomi on hyvä maa asua ja elää. Monessa suhteessa on mukavaa olla suomalainen. Kuitenkin maan kaksinaamainen politiikka häiritsee minua. Kehityspoliittisissa päätöksissä painotetaan ihmisoikeuksien tärkeyttä (tarkoitan tällä velvoitteita, joita yhteistyömaille esitetään) ja samalla niitä poljetaan maassamme. Esimerkkeinä tästä säilöönottojen pitkät kestot ja vähemmistöjen kohtelu (saamelaisten maanomistusoikeudet ja ILO:n alkuperäiskansasopimus 169 sopimuksen ratifointi yhtenä räikeimmistä esimerkeistä). Kehitysyhteistyön määrärahojen nostamisessa emme taida vieläkään päästä 1970-luvulla asetettuun tavoitteeseen. Pelkkä raha ei ongelmia ratkaise, mutta näitäkin antamatta jääneitä varoja voisi kohdentaa niin ettei ihmisillä olisi akuuttia tarvetta lähteä maastaan ja toisaalta osallistumalla koulutuksen kustannuksiin olisi perustellumpaa myös rekrytoida koulutettuja ihmisiä väestöpohjaltaan laajemmista, ja usein kehittyvistä, maista.

Tälläisia mietteitä.